Näyttelyt ja tapahtumat

”Helsinki” – kaunis kaupunki Dino Hienin silmän ja tunteen kautta

Dino Hienin sydän sykkii intohimosta kaupunkien vangitsemisen taiteeseen, ja Helsingistä on tullut hänen muusansa. Hän on luontaisella lahjakkuudellaan ja terävällä silmällään luonut upean taidekokoelman, joka ei vain kuvaa Helsingin fyysistä kauneutta, vaan myös tunteita, joita se herättää hänessä.

”Helsinki” -kokoelma on lumoava osoitus Dinon rakkaudesta tätä kiehtovaa ja kaunista kaupunkia kohtaan.

Tilan tuntu syntyy eri aistein havaittavista kohtaamisista arkkitehtuurin, valon, äänen, materiaalien ja pintojen synnyttämän tekstuurin kanssa. Se on intiimi ja ruumiillinen kokemus, joka on erityinen jokaisessa tilassa. Monet näistä aistikokemuksista saattavat jäädä tiedostamattomalle tasolle, vaikka atmosfäärinen, tunnelmaa aistiva hahmottaminen tapahtuu nopeammin kuin yksityiskohtainen, tietoinen havainnointi. 

Inka Bellin näyttelyn Shift lähtökohtana toimivat taiteilijan Forum Boxissa aistima liike, ajan kerrostumat ja hienovaraiset muutokset. Työskentelyn aikana havainnot siirtyivät teosprosessin synnyttämiin uusiin tuntuisuuksiin. Konkreettisista tilallisista elementeistä liikkeelle lähtenyt kokonaisuus tavoittelee teosten kautta yhä laajempia tiedostamattomia tasoja. 

Näyttelykokonaisuus koostuu paperiveistoksista, joissa muutos ja aika näyttäytyvät materiaalien, värien, valon, muotojen ja painon välisenä liikkeenä ja rytmiikkana: kertaluonteisena ja selkeärajaisena, edestakaisena ja häilyvänä tai lähestulkoon huomaamattomana. Bellin usein suorakulmaiseen muotoon rajattujen teosten kuvapinnoissa toistuvat terävät ja suorat kulmat liudentuvat uudessa näyttelyssä ajoittain kohti pyöreämpiä ja pehmeämpiä muotoja. Paperin näennäisen keveyden vastapainoksi asettuu liikettä rajaavien metallisten kehysten paino. 

Katsojalta näiden tapahtumien havaitseminen vaatii ruumiillista osallistumista ja oman sijainnin vaihtamista. Teosten ympärillä tulee kurkottaa, kyykistyä, nojautua ja kierrellä. Vasta liikeaisti tuo muutokset näkyväksi. 

Inka Bellin teokset pakenevat sanallistamista tai ulkopuolisia merkityksiä. Olennaista ovat sen sijaan niiden luomat aistimelliset tilat katsojan, teoksen, paikan ja ajan välillä. 

Riikka Thitz, kuraattori

Least concern (LC) on yksi Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN määrittelemistä lajien uhanalaisuusluokista; se kuvaa elinvoimaista lajia, jonka kanta on runsas ja vakaa. Tähän luokkaan kuuluu myös ihminen, jonka populaatio on nisäkkäiden suurimpia. Näyttelyni koostuu pääosin naisia esittävistä keramiikka- ja kipsiveistoksista. Mukana on myös muutama eläinlaji ja nuori poika. Teokset liikkuvat luonnon monimuotoisuuden, pyhyyden ja sosiaalisen median maailmassa. Tarkastelun keskiössä on ihmiskeskeinen asenne, jolle luonto on olemassa vain ihmistä varten.

Marie-veistos poikkeaa näyttelyn muista teoksista värikkyydellään. Koronapandemian aikana menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin opetella lasyyrimaalaustekniikkaa kollegani Maria Laineen opastuksella. Aikaisemmin olen keskittynyt pääasiassa muotoon ja maalannut teokseni valkoisen eri sävyillä. Marie käsittelee luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Teos on saanut inspiraationsa IUCN:n punaisesta kirjasta sekä 1700-luvun ranskan hovin hiustyylistä. Marien kampauksessa ja vartalossa on kasveja ja eläimiä, jotka on luokiteltu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uhanalaisiksi. Korkeimmalla kampauksen päällä pesii mandariinisorsa, joka on lintumaailman kaunokki ja ihmisen tavoin elinvoimainen laji. Marien ympärille on kietoutunut ankerias, joka on äärimmäisen uhanalainen (CR). Hiuksista löytyy Suomessa uhanalaisia ja rauhoitettuja kukkia kuten pikkuhanhikki, hämeenkylmänkukka ja miekkavalkku sekä yleisiä luonnosta ja puutarhoista löytyviä kukkia sekä taiteilijan luomia risteytyksiä.

Viime vuosina keskittymiseni kuvanveistoon on ollut ajoittain kadoksissa ja näyttelyn uusin teos onkin keskeneräinen. Teos esittää Nintendoa pelaavaa poikaa. Poika on buddhalaisen luostarin munkkioppilas, joka on saanut lepotauon luostarin rutiineista. Teos käsittelee työn ja leikin tasapainoa. Teoksen merkitys laajenee kun munkkioppilaan pelikaveri valmistuu  ja teos muuttuu installaatioksi. Mutta nyt poika pelaa yksin. Opetan keramiikkaa ja kuvanveistoa aikuisille ja lapsille ja se väistämättä verottaa omaa taiteellista työskentelyäni. Taiteen opetus on minulle työtä, oppilaille leikkiä. Yritänkin omaksua oppilailtani taiteen tekemiseen keveyttä ja iloa. Se on seuraava tavoitteeni lasyyrimaalaustekniikan opettelun rinnalla.
__
Marianne Siri (s.1985) on itseoppinut kuvanveistäjä ja taustaltaan keramiikan artesaani. Hän on Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen. Entiseltä ammatiltaan hän on ympäristötekniikan insinööri, mistä johtuen teokset käsittelevät usein ympäristöön liittyviä kysymyksiä, kuten ihmisen ylivaltaa luontoon ja muihin eläinlajeihin. Sirin veistokset ovat tyyliltään klassisia ja realistisia ja ne ovat vahvasti aikaan sidottuja.

Hyperborea on antiikin kreikkalaisten myytti pohjoistuulten kodista, maasta kaukana pohjoisessa, jossa aurinko laskee kerran vuodessa. Näyttely pyrkii rinnastamaan arktisten napa-alueiden äärimmäisen ympäristön ja siellä matkanneiden ja asuneiden ihmisten oletetun psyykkisen mielenmaiseman. Millainen persoona hakeutuu tällaisiin olosuhteisiin ja kuvaako ympäristö tällaisen henkilön sisäistä todellisuutta? Näyttelyn muotokuvat hahmottelevat tunnetuista napamatkailijoista ja arktisista persoonista otettujen valokuvien pohjalta uudenlaisia tulkintoja.

Näyttelyn teokset on toteutettu tussilla, siveltimellä ja kynäruiskulla piirtäen ja maalaten. Menetelmässä paperi rutistellaan haluttuun lopputulokseen soveltuvalla tavalla. Tekniikka muistuttaa surrealistien frottage-menetelmää, jossa taiteilija hankaa paperiin sen alla olevan pinnan tai esineen muotoja. Tussiin kastettu sivellin hahmottaa pinnasta muotoja ja tarinaa, mieli liikkuu vapaasti tyhjällä paperilla. Paperin rypyt ovat kuin maaston topografiaa, josta voi kummuta niin vuoristo kuin rujo henkilökuva.

Teemu Kangas (s. 1980, Kuopio) on Tampereella asuva kuvataiteilija. Kangasta kiinnostaa erityisesti mielen sisäisten kuvien ja ulkoisen todellisuuden risteäminen. Hänen pääasiallisena tekniikkanaan on tussi ja eri tavoin rutistellut paperit, jotka antavat vaikutelmia kolmiulotteisista muodoista ja tekstuureista. Kangas on valmistunut muun muassa taiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta. Taiteellisen työskentelynsä ohella Kangas toimii myös sairaanhoitajana nuorisopsykiatrisessa yksikössä erityisen vaikeasti oireilevien nuorten parissa.

Näyttelyn toteutumista on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kuva:
Arktinen hurtta (Sepp), 2022.
Tussi japaninpaperille, 50 x 46 cm.

Avajaiset 15.6., klo 17!

”Skin”-soolonäyttely seuraa Markkasen edellisen yksityisnäyttelyn tietä tuoden näytille korutaideteoksia, jotka aiheiltaan ammentavat ihmiskehosta. Näyttelyssä on esillä taiteilijan viime vuosien teossarjoja, jotka käsittelevät mm. ihon mikroflooraa ja kehon mediatrendejä. Työt ovat vuosilta 2021-2023.

”Skin Flora” sarjan Markkanen toteutti puolivuotisella apurahalla Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon
rahaston tuella vuonna 2021. Koruteossarja tutkii ihmisen iholla esiintyvää bakteerikantaa, ja ihon ja
bakteerien välistä suhdetta toisiinsa. ”Skin Flora” on katsaus mikroflooran uhista, mahdollisuuksista, ja
panssarista, joka koostuu ihon omasta pieneliökasvustosta.

“Carved from the skins of the girls we once were” on vuoden 2022 teossarja, jossa Markkanen miettii
rintakorujen kautta mm. ikääntymistä, median luomaa kehonkuvasykliä ja tyttöyttä. Taiteilija pohtii töissään
muun muassa sitä, miten jo vasta parikymppisille naisille tuputetaan mediassa botoxia ikääntymistä
estävänä ihmelääkkeenä, ja samalla annetaan ymmärtää, että eläminen naisena, jolla on ryppyjä ei ole samanarvoista elämää kuin naisena, joka jahtaa koko elämänsä ikuista nuoruuden lähdettä. Sarja on toteutettu Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Savon alueellisella apurahalla.

Minna Markkanen (MFA in Gemstone and Jewelry) on vuonna 1989 syntynyt Kuopiolaistunut korutaiteilija, joka on toiminut korutaiteen kentällä ahkerasti Suomessa sekä ulkomailla yli vuosikymmenen.

Markkasen teokset ovat herkkiä ja vivahteikkaita yhdistelmiä materiaaleja, jotka vaihtelevat muovista saveen, puusta poisheitettyyn paperiin ja kaikkeen niiden väliltä.

Valokuva:
”The folds between flowers and youth”, 2022.
Rintakoru; muovi, viilu, kangas, hiekka, naru, maalit, lyijykynä, messinki, kupari.

Avajaiset 7.6., klo 18-20!

Kolmen taiteilijan ryhmänäyttelyä yhdistää tarinallisuus ja näkökulmat ihmisenä olemiseen. Video- ja tekstiiliteoksista sekä installaatioista koostuva kokonaisuus kommentoi yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvia jatkuvasti kiihtyviä muutoksia, niiden tuottamia nyrjähdyksiä, venähdyksiä ja murtumia.

Lähtökohtana työskentelyyn on yksilön suhde luontoon, kulttuuriin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Ryhmä on pitänyt näyttelyitä vuodesta 2018 alkaen, nyt esillä on heidän yhdestoista yhteinen näyttelynsä.

Leena Illukka tuo Ars Liberaan uuden Kir(j)otut Säännöt -teoskokonaisuutensa ensimmäisen osan. Mute trilogia –teoksessa yhdistyy perinteinen kirjonta ja konsolipelien ikoninen kuvasto. Pelin näyttöruutuna toimivat kierrätetyt seinätekstiilit. Näissä tragikoomisissa, pehmeissä ja äänettömissä teoksissa erilaiset maailmat rinnastuvat kuvastossa ja tekniikoissa. Perinteinen käsityö ja sen tradition rikkominen kohtaa digitaaliset pelit. Teoskokonaisuus käsittelee  esimerkiksi  ajankulkua, ihmisyyttä ja ympäristöä.

Silja Purasen Plastic Blossom on 3d-animaationa toteutettu monikanavainen videoinstallaatio, jonka lähtökohtana on ihmisen suhde ja vaikutus luontoon ja ympäristöön. Eri kokoisilla näytöillä esitettävissä animaatioluupeissa muovisista juomapulloista askarrellut kitschiä ja tee-se-itse -asennetta henkivät koristekukat avautuvat hitaasti kukin jäljitellen kasvien kasvamista kuvaavia time-lapse videoita. Kukat kukkivat irrallisina mustalla taustalla, mutta muovipullon pinnalla näkyy heijastuksia kuvan ulkopuolelle jätetystä ränsistyneestä urbaanista ympäristöstä. 

Virpi Vesanen-Laukkasen Poly Esters -teokset on toteutettu polyestervaatteista. Vanhimmat niistä muistuttavat (kulutus)optimismin ajasta. Pese ja pidä -vaatteet edustivat 1960-luvulla huoletonta, kaupunkilaista elämäntapaa. Polyesteri on muovia, jota voidaan osittain kierrättää uusien tuotteiden materiaaliksi. Vaatteina kierrätettynä se päätyy kuitenkin usein täytemateriaaliksi tai muuksi alempiarvoiseksi tuotteeksi. Taiteilija ihastui Poly Esters -teoksissa käytettyihin keveisiin, silkkisen sileisiin ja hehkuvan värisiin vaatteisiin kierrätysmyymälän tarjouspäivillä. Hän käyttää teoksissaan vaatteet kokonaisina, kieputtaa ja kiinnittää  ne toisiinsa ja palauttaa ne  projektin lopuksi uusiokäyttöön.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Taiteilijoiden työskentelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto ja VISEK.

Vapaa pääsy, tervetuloa!

Kuva: Silja Puranen, Plastic blossom, 2022.

Taidemaalari ja taidegraafikko Maija Kumpulainen-Sokka (s.1943) on kotoisin Jämsänkoskelta ja on asunut Jyväskylässä vuodesta 1974. Taidekoulutuksensa hän sai Wienissä 1964-68.

”Maalauksieni kuten myös grafiikkani lähtökohtana on näkymä, luonto ja havainto. Vuodenajat ja eri vuorokauden ajat tekevät havainnoistani vaihtelevia ja erittäin mielenkiintoisia sekä herättävät halun toteuttaa niitä maalaamalla ja piirtämällä.” Maija Kumpulainen-Sokka

Retrospektiivinen näyttely, maalauksia ja grafiikkaa 1960-luvulta nykypäivään.

MAISA KIVI (Maija-Liisa Turvanen) s.1941 Ylivieska, kuvataiteilija, luokan- ja kuvaamataidonopettaja. 1970-luvulta alkaen Maisa Kiven työskentely taiteen parissa on ollut ammattimaista, opettajan työn rinnalla kulkevaa työtä taiteen parissa, uusien menetelmien opiskelua, taideleireihin osallistumista ja residenssimatkoja, joista antoisin oli lähes vuoden kestänyt opiskelu-ja työskentelyjakso Espanjassa. Kivi on osallistunut muun muassa Keski-Suomen läänin aluenäyttelyihin, Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton valtakunnallisiin ja Suomen Akvarelliyhdistyksen kansainvälisiin näyttelyihin. Ensimmäinen yksityisnäyttely Maisa Kivellä oli 1979 Ylivieskassa.

Maisa Kivi on Jyväskylän taiteilijaseuran, Äänekosken taiteilijaseuran, Saarijärven Sienan sekä Suomen Akvarelliyhdistyksen jäsen. Hän on toiminut Äänekosken Taiteilijaseuran aktiivisena puheenjohtajana ja Konginkankaan kulttuurilautakunnan puheenjohtajana. Merkittävä työ taiteen hyväksi on ollut Laaja-art-taidetalon perustaminen ja sen taidenäyttelyistä ja poikkitaiteellisesta toiminnasta sekä koululaisprojekteista vastaaminen entisessä Äänekosken Laajarannan koulussa (1999 – 2008). Kiven teoksia on muun muassa Äänekosken taidemuseossa, Äänekosken kirkon seurakuntasalissa, Saarijärven museossa, Beyersdorf oy:n kokoelmissa Turussa sekä Kannonkosken ja Saarijärven uusissa koulukeskuksissa.

”Pienenä tyttönä piirsin lyijykynällä puotipaperiin prinsessoita. Heitä näin naapurissa, samettihameissaan, hevosrattaissa. Romanit, körtit, tanssijat – pitkähameisia, satojen vuosien historian virrassa. Kymmenien taiteilijavuosieni suosituin teema on ollut ihminen liikkeessä, levossa, paljaana, puettuna, tanssivana, fyysisenä, sielunkuvana.

Nämä kaksi: opettaja ja taiteilija ovat olleet kuin siamilaiset kaksoset elämässäni; opettajuus ja taiteilijana kehittyminen ovat tukeneet toisiaan. Kahdeksan vuosikymmentä kokonaisvaltaista luovaa toimintaa, olennaisen etsintää, niin elämässä yleensä kuin taiteessakin, jatkuu edelleen.

Sieluni sivellin -näyttelyssä on teoksia kuudelta vuosikymmeneltä. Viimeiset viisi maalausta ovat syntyneet tänä keväänä. Ensin tulivat runojen nimet, sen jälkeen runot vähitellen. Maalaukset syntyivät huhti-toukokuun aikana.

Teosteni tekniikoita on nähtävissä Sieluni sivellin -näyttelyssä: puupiirros, litografia, akvarelli, öljyväri- ja akryylivärimaalaukset sekä guerda seca savimaalaustekniikkaa.

-Olen vanginnut sinut tauluni kehyksiin,
ja sydämeni seinällä on tyhjä tila.
Kankaalla ihosi hehkuu okraa, ruumiisi peitin purppuraan.”

Maisa KIvi

Näyttelyssä esillä olevat maalaukset ja piirrustukset ovat kehkeytyneet viimeisen kahden-kolmen vuoden aikana. Niissä ilmenee maalaukselleni sekä tietoisesti että alitajuisesti asettamiani tavoitteita. Olen halunnut maalata tunnistettavia motiiveja, antaa värien kohdata pinnalla ja vapauttaa siveltimeni jäljen näkyväksi. Näyttely koostuu fresko- ja vesivärimaalauksista, litografioista sekä mukaan otettavasta, lapsille suunnatusta värityskirjasta.

Annaliisa Krage

Einari Hyvönen maalaa esittäviä kuvia nykytodellisuudesta. Ja se todellisuus ei ole pellonlaidalla eikä metsän siimeksessä. Hyvösen maalaukset sijoittuvat johonkin digitaalisen maailman syövereihin: ne tapahtuvat populaarikulttuurin vinksahtaneessa rinnakkaistodellisuudessa.

Maalauksissani eristelevyt, sähköeristeet ja rehupaalit rinnastuvat ja limittyvät ihmiskehoon ja sen energiankulutukseen. Esimerkiksi hiki toimii teoksissa maalattuna merkkinä kehon virtauksista. Näyttelyn nimessä HIIT on nopeatempoisen kuntoilumuodon englanninkielinen lyhenne (High Intensity Interval Training) ja lausuttuna viittaa lämpöön (heat). Käsitän kuntoilun elähdyttävänä omaehtoisena toimintana ja nautinnollisena energian tuhlauksena, mutta myös itsekontrollin muotona, joka voi saada pakko-oireisia piirteitä.
Teoksissani nivon yhteen energian kulutuksen, maalaamisen ja kuntoilun pakottavuuksia, pakkotoistoja sekä niistä vapautuvia purkauksia. Luon outoja ja liioiteltuja kuvia suhteestamme energiaan ja välineisiin, joiden kautta energia virtaa arkeemme ja kehojemme läpi muokaten niitä.

Kun katsoin lapsena sammaloitunutta kiviaitaa täynnä koloja ja rihmastoja, näin siinä aivan hengästyttävän monikerroksisen, pienen pienten otusten kaupungin, täynnä asumuksia ja kaivoksia, puutarhoja ja polkuja, loputtomia mahdollisuuksia.

Goblin Geology, Troll Romance -näyttely koostuu keksityistä paikoista ja niiden asukkaista. Teosten lähtökohtana on kutkuttava tunne jostain hyvin pienestä suuressa ja monimutkaisessa ympäristössä. Videopelien värittämä mielikuvitus tuottaa kuvastoa fantastisista maailmoista joiden hohkaama pysähtynyt lämpö kutsuu seikkailuun etäisesti tutun – mutta tuntemattoman edessä.

Maalausten paikat näyttäytyvät samanaikaisesti monista eri perspektiiveistä paljastaen kohteista enemmän kuin yhden puolen. Kaksi- ja kolmiulotteiset tilat kohtaavat vaistonvaraisesti, muodostaen kustakin paikasta keskeneräisen ajatuksen jolla on tilaa laajeta ja harhailla.

”Useampi persoona on hyvä asia. Niistä kannattaa tehdä kokoelma, ommella niitä yhteen, kerätä niitä elämän varrella. Tullessamme vanhemmiksi, voimme kokoelman turvin  ilmentää helposti kulloinkin haluamaamme itsemme puolta. Kuitenkin jossain vaiheessa, ja erityisesti ohitettuamme keski-iän ja siirtyessämme vanhuuteen, persoonamme muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa salaperäisellä tavalla. Lopulta ne ikäänkuin sulavat ja tapahtuu kokonaisvaltainen persoonien menetys,  jolloin alta paljastuu ”aito itse”.

(Kirjailija ja psykoanalyytikko Clarissa Pinkola Estés 1992, teoksessaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa)

Personas -kokonaisuuden työt saivat alkunsa pohtiessani kysymyksiä idnetiteeteistä, rooleista ja minuudesta. Kysyn mm. onko yksi minä vain illuusio? Josko minä onkin jatkuvasti muuttuva kehittyvä hetkittäinen minärepresentaatio, joka muotoutuu kunkin hetken aistimuksista, havainnoista, muistikuvista? Onko esimerkiksi ns. itsensä löytämisen -prosessi turha ja toivoton urakka? Onko mahdollista, että ihmisen minuus on samaan aikaan subjekti ja objekti – tarkkailija ja tarkkailun kohde? Vai tarvitaanko tähän vähintään kaksi minää?

Personas -näyttely koostuu värikkäistä omakuvista, jotka olen kuvannut kotonani Töölössä. Kuvien persoonat vaihtuvat nopeasti, mutta koen ne kaikki ovat yhtä yhtä todeksi ja aidoksi.

KUOLEMA on tunnin mittainen videoteos, jossa soivat kaikki julkaisemattomat kappaleeni kymmenen vuoden ajalta. Olin muutama vuosi sitten vakavasti sairas ja diagnoosin saadessani ensimmäinen ajatukseni oli, mitä kaikille keskeneräisille kappaleilleni tapahtuisi. Jostain syystä yksi suurimmista huolistani tuossa hetkessä oli, että kappaleet jäisivät vain makaamaan kovalevyille ikiajoiksi. Niinpä aloin kehitellä tapaa, jolla voisin “vapauttaa” ne kovalevyiltä. Syntyi teos, jossa käydään läpi kymmenen vuotta siitä hetkestä, kun aloin tehdä musiikkia siihen hetkeen, kun sain diagnoosin. Tähän kuluu tunti, ja sen aikana soi 183 kappaletta. Yksi teoksen sekunti vastaa yhtä elettyä vuorokautta. Kappaleet alkavat soida aina sinä päivänä, jona ne on tehty ja soivat normaalinopeudella alusta loppuun. Alkupuolella kappaleita saattaa soida päällekkäin vain muutama, mutta loppupuolella useita, sillä olen tehnyt musiikkia aktiivisemmin vuosi vuodelta.

Video-osuus muodostuu tarkasta spektrogrammikuvasta, joka piirtää reaaliajassa kaiken kuullun äänen kuvaksi sekä kappaleiden työnimistä ja luomispäivistä.

Kappaleiden soiminen päällekkäin tuntuu aluksi helposti kaoottiselta, mutta jos teokselle antaa hetken, voi vesiputousmaisen äänimaiseman kokeminen olla myös hypnoottista ja vangitsevaa. Teos on matka, jossa soivan materiaalin ja sitä kautta visuaalisen ärsykkeen määrä lisääntyy loppua kohden.

Paula Ollikainen käsittelee teoksissaan todellisuuden hahmottamisen tapoja. Näyttelyn lähtökohtana ovat olleet kolmiulotteiset luonnon tilanne- ja tapahtumamallinnukset. 

Ollikaisen maalauksissa luonnontieteellisten dioraamojen rajaus vie katsojan uuden tulkinnan äärelle. Eri koosteiden kautta näemme niitä osia maailmasta, joissa emme ole olleet kokijana paikalla. Rakennetut ja keinovaloin valaistut luonnon jäljitelmät ovat yksi todellisuuden esittämisen muodoista. Maalausten teemat liittyvät laajemmin myös ajatuksiin siitä, mikä on alkuperäistä, mikä on totta ja kuinka jonkin asian rajaus voi värittää totuutta. Taidemaalauksen näkökulmasta kiinnostava kysymys on maalaus havaintojen jakamisen ja toistamisen muotona.

Paula Ollikainen (synt. 1973) on Tampereella työskentelevä kuvataiteilija. Hänen pääasiallinen tekniikkansa on öljyvärimaalaus. Ollikainen on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2014 ja hän on pitänyt useita yksityis- ja yhteisnäyttelyssä Suomessa ja ulkomailla. Hänen teoksiaan on julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa.

Minni Havaksen (s. 1983) näyttely Underflow on tilallinen sommitelma, joka toimii runon logiikalla, unohtaen johdonmukaisuuden. Havas tutkii sisäistä virtausta: piileviä tunteita ja alitajunnan viestejä. Kiehtovassa kokonaisuudessa kuvitetut tekstiilit, värikynäpiirrokset ja öljymaalaukset käyvät dialogia. Mukana on myös Havaksen kirjoittama ja kuvittama runoteos Sammutin tulta sumulla (2021). Monitaiteinen työskentelytapa kutsuu näyttelyvierasta saapumaan avoimin mielin arvoituksen äärelle. Mistä on kyse? Pitäisikö jotain ratkaista tai ymmärtää?

On fotorealistisia kuvia, joista emme yllättäen saa otetta, ne liukuvat ulottuvista kuin kimmeltävät aallot. On sähköisiä, rauhattomia, rimpuilevia lauseita. On rakkausrunon kaltaisia värejä ja ääniä. On kirsikka. Loogiseen päättelyyn jumiutunut mieli häiriytyy, mutta samanaikaisesti irrallisuus on vapauttavaa ja palkitsevaa. Pinnanalainen virtaus kytee syvällä liekillä.

Muodin ja musiikin kentälle kuvituksia tehneen Minni Havaksen asiakkaita ovat esimerkiksi Vimma ja Maison Margiela. Parhaillaan Havas opiskelee Kuvataideakatemian maalauksen linjalla.

minnihavas.com

Teksti: Veera Pekkinen

Laura Isoniemi on Vuoden 2023 tekstiilitaiteilija

Vuoden tekstiilitaiteilija -palkinto on merkittävin tekstiilitaiteen palkinto Suomessa. Isoniemeä kiitetään erityisesti luovaan ajatteluun kannustavasta pedagogiikasta sekä innovatiivisista suunnittelumenetelmistä.

Taiteen maisteri, taidepedagogi ja tekstiilitaiteilija Laura Isoniemi (s.1962) palkitaan uraauurtavasta ja näkemyksellisestä työstään tekstiilitaiteen opettajana ja suunnittelumenetelmien kehittäjänä. Isoniemi on toiminut kolmekymmentä vuotta taiteen ja suunnittelun opetustehtävissä Aalto-yliopistossa. Sen lisäksi hän on opettanut lukuisissa muissa korkeakouluissa, sekä kotimaassa että ulkomailla edistäen ansiokkaasti muotoilun koulutuksen kansainvälisyyttä ja monialaisuutta.

Tekstiilitaiteilijat TEXO ry nostaa palkinnon perusteluissa esiin erityisesti Isoniemen luovaan ajatteluun kannustavan pedagogiikan sekä innovatiiviset suunnittelumenetelmät, jotka ovat vaikuttaneet monien suunnittelijapolvien työskentelyyn ja ajatteluun. Isoniemen opettamat menetelmät kumpuavat hänen omasta taiteellisesta työstään, jonka ydintä ovat kokeellisuus ja systeemiajattelu.

”Tunnustus merkitsee minulle paljon, sillä se on kollegojen arvottama tunnustus. Olen tehnyt pitkän uran freelancerina ja tuntiopettajana, ja tehnyt työtä sydämellä ja laajentanut ammattitaitoa kouluttamalla itseäni lisää”, Isoniemi kertoo.

”Olen opettanut laajalle, monialaiselle ja kansainväliselle opiskelijajoukolle, mitä pintasuunnittelu, muotoilu ja luovuus ovat ja miten niitä ilmaistaan. Olen kokenut työni tärkeänä ja mielekkäänä, koska pidän opettamiani asioita tärkeinä ja yleishyödyllisinä laajemminkin.”

Monialainen toimija

Laura Isoniemi on muotoilun, taiteen ja tieteen aloja yhdistävän opetuksen asiantuntija. Opettajavaihto ja opetustyö Kiinassa ovat antaneet hänelle paljon arvokasta kokemusta, jonka pohjalta hän on kehittänyt monialaisia opetusmenetelmiä.

Isoniemi on suunnitellut monipuolisesti painokangaskuvioita, tuotteita ja julkisia tekstiiliteoksia. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä ja hän on osallistunut yli 70 ryhmänäyttelyyn Suomessa ja ulkomailla. Laajan kokemuksensa luovuuden opetuksesta ja kuviosuunnittelusta Isoniemi on koonnut kirjoittamaansa Kuviollinen mieli -kirjaan (Aalto ARTS Books, 2019).

Laura Isoniemi on toiminut myös kansainvälisissä hankkeissa kuraattorina ja tuottajana useissa näyttelyissä. Suurin niistä oli Echoes – 100 Years in Finnish Design and Architecture -näyttely, joka kiersi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna viidessä eri Euroopan maassa ja keräsi yli 50 000 katsojaa.

Parhaillaan Isoniemi opettaa Aalto-yliopiston monialaisella Kristallikukkia peilisalissa -kurssilla, joka yhdistää matematiikkaa ja taidetta. Hän itse kokee voivansa vaikuttaa opetustyönsä välityksellä. Hänen tapojaan toimia ovat vuorovaikutus, läsnäolo ja toisen kohtaaminen, sallivuus ja humaani ote ihmisiin – uteliaisuutta unohtamatta.

Vuosikymmenten opetuksen jälkeen hän siirtyy nyt tuoreiden näyttelyjen myötä oman taideilmaisun pariin ja juhlistaa Vuoden tekstiilitaiteilija -nimitystään juhlanäyttelyllä Order and Principles.

”Palaan näyttelyssä juurilleni luovaan kuviosuunnitteluun. Teoksissa haastoin itseni ja tutkin, miten luoda mahdollisimman monta erilaista kuviota vain yhtä väriä ja muotoa käyttämällä. Olen systeemien rakentelija, ja järjestelmät kiehtovat minua. Kuvioiden teko on minulle tapa jäsentää ajatuksia ja saada asiat paikoilleen, kuvio kerrallaan. Vuoropuhelu kuvioiden kanssa on kuin peliä; yksi muutos vaikuttaa koko kuvioon.”

Tekstiilitaiteilijat TEXO ry on tekstiilitaidetta edistävä ammatillinen asiantuntijajärjestö, joka on yksi Ornamo ry:n jäsenjärjestöistä. Vuoden tekstiilitaiteilija -tunnustus on myönnetty vuodesta 1981 lähtien. Palkinnonjakotilaisuus ja Isoniemen näyttelyn avajaiset järjestettiin Aalto-yliopiston Väre-rakennuksessa 15. helmikuuta.

Sirja Mobergin The Underlying -näyttelyn teokset levittäytyvät Galleria Rajatilaan rituaalinomaisissa muodostelmissa ja ne käsittelevät maaperää, elämänkiertoa, kasvielämää ja luonnon syvää aikaa. Näyttely koostuu videoteoksista, maaperäkromatografioista, pigmentinsiirtotauluista sekä esine- ja veistosinstallaatioista. Esillä on myös analogisia valokuvia, joita Moberg työsti ollessaan CYAN Darkroom -residenssissä, Oslossa, keväällä 2023.

Maaperä on yhdistävä tekijä Mobergin työskentelyssä, johon kuuluu olennaisesti työskentelymatkat luonnonsuojelualueiden metsiin, meteoriittikraattereille ja Saamenmaan tunturiin. The Underlying -yksityisnäyttely kokoaa nämä projektit yhteen kokonaisuuteen tarjoten näkökulmia maaperän merkityksellisyyden sekä luontosuhteen pohtimiseen valokuvallisten esitystapojen kautta. Näyttely Rajatilassa on jatkoa maaperä-aiheiselle Soil Experiments -näyttelylle, joka oli esillä Valokuvakeskus Nykyajassa talvella 2023.

“Luontoyhteys ja luonnon mysteerit ovat taiteeni ytimessä. Erityisesti minua askarruttaa valokuvan toimijuus näiden asioiden sekä todellisuuden paljastajana, piilottajana ja rajaajana. Kokeelliset valokuvalliset prosessit ja niiden yhdistely muihin taiteen tekniikoihin on minulle ainaisesti kiehtovaa sekä työskentelyäni eteenpäin ajava voima”, Moberg kertoo.

Rajatilan näyttelyssä Moberg tarkastelee meteoriitteihin ja kilpisjärveläisiin jälkifossiilikiviin kiteytyvää syvää aikaa. Sen lisäksi että Moberg asettaa kyseisiä maan elementtejä kameransa kohteeksi, kuten Kuonjarjohka-teoksessa ja mikroskoopilla tehdyssä videossa nimeltä A Childhood dream – Meteorites, hän käyttää hiekkaa, kiviä ja kasveja kuvan valmistumisen materiaalina analogisissa valokuvissa.

Näyttelyssä nähdään myös vaihtoehtoinen tapa käyttää maanviljelyyn kehitettyä maaperäkromatografiaa valokuvataiteen kontekstissa. Maa- ja metsäaineksia sekä valokuvakemiaa hyödyntävät kromatografiat antavat katsojalle mahdollisuuden ‘nähdä’ maan sisään sekä pohtia sieltä kumpuavaa elämänvoimaa. Inspiraatiota teoksilleen Moberg ammentaa myös suomalaisten muinaisuskosta, jonka mukaan maanalainen oli kaiken olevaisen yöpuoli, Alinen maailma.

Sirja Moberg (s.1989) on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija. Moberg työskentelee kokeellisen valokuvan, videon, valon, installaation ja biotaiteen parissa pitkäaikaisten projektien muodossa. Viimeisimmät yksityisnäyttelynsä Moberg on pitänyt luonnossa ja galleriatiloissa. Hän on osallistunut lukuisiin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin gallerioissa ja museoissa Suomessa ja ulkomailla. Moberg on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun valokuvataiteen maisteriohjelmasta vuonna 2020.

Elina Hämäläinen (s.1993) työskentelee piirustuksen, tekstin ja installaation parissa. Mustat kukat esittelee omaelämänkerrallisen teoskokonaisuuden, jossa tunteet saavat vallan.

Tästä ei tule sellaista kevättä. Ei sellaista kuin kuvittelin. Sisällä palaa, ei roihu vaan palaa poroksi.

Tästä ei tule sellaista kevättä, mitä niin kiihkeästi omakseni haluan. Miksi niin. En halua nähdä kukkien nousevan maasta ja ensimmäinen perhonen: musta.

Tästä ei tule sellaista kevättä. Iloton aurinko ja pölyinen tuuli, joka litistää minut itseäni vasten ja pakottaa sisälle siihen synkkyyteen, mutta paniikki saapuu ennen pohjaa ja pientareelle kasvavat valkoiset kukat.

Lämpimästi tervetuloa näyttelyn avajaisiin torstaina 25.5. klo 17–19!

Laura Lapin Palace Basilica -näyttelyn inspiraationa on ollut muinaisten basilikojen, katedraalien ja keskiaikaisten skandinaavisten puurakenteiden loisto. Näyttelyssä nähtävät veistokset ovat abstrakteja, erilaisten rakenteiden segmenttejä, jotka muistuttavat joidenkin maailman tunnetuimpien arkkitehtonisten teosten veistoksellisista ominaisuuksista ja katoavista muodoista. Teosten kautta Lappi tarkastelee sitä, miten pysyvinä ja vaikutusvaltaisina koetut rakennukset ja rakenteet muokkaavat tapaamme elää ja ajatella.

Laura Lappi on opiskellut AKI Academy of Art & Design -taideakatemiassa Hollannissa. Hän asuu ja työskentelee tällä hetkellä New Yorkissa. Lapin teoksia on ollut esillä useissa näyttelyissä kansainvälisesti mukaan lukien yksityisnäyttelyt Lorimoto Galleryssa, New Yorkissa ja The Yard -projektitilassa, Coloradossa.  Hänen paikkasidonnainen installaationsa 7×7 (Hope) on ollut esillä Flushing Meadows puistossa Queensissä, yhteistyössä Art In The Parks NYC -organisaation kanssa.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus. Taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja Oskar Öflundin säätiö.

Galleria Sculptorissa esitettävä Primaarisukkessio on kaksikanavainen videoinstallaatio, joka käsittelee luonnon esittämisen, kokemisen ja muokkaamisen infrastruktuuria. Teoksessa merellinen kansallispuisto näyttäytyy erilaisten tuotantojärjestelmien ja ideologioiden historiallisena kudelmana.

Miten koettu maisema rajautuu ideologisesti ja ruumiillisesti, millaiset arvojärjestelmät ohjaavat tapaamme kokea, muokata ja arvottaa ympäristöämme? Saaristo on esimerkki kansallismaisemasta jossa asutus, luontoturismi rakenteineen, ”koskemattoman luonnon” ihannekuva roskankeräystiimeineen, alati läsnä oleva ihmisen vaikutus ja historia muodostavat keskenään osin yhteensopimattomia, ristiriitaisia ja toisilleen näkymättömiä saarekkeita. Kuvavirrassa maisema ja sen materiaaliset ja tuotannolliset elementit kietoutuvat yhteen hankesuunnittelun kanssa.

Biologisena käsitteenä primaarisella sukkessiolla tarkoitetaan elinympäristöjen syntymisen prosessia, jossa eliölajit valtaavat uuden, esimerkiksi maankohoamisen myötä paljastuneen maa-alueen. Sukkessiossa eliölajisto kasvaa ja muuttuu vaiheittain kunnes saavuttaa tasapainotilan elleivät olosuhteet muutu. Reippaan puutarhurin lailla ihminen puuttuu tähän parhaaksi katsomallaan tavalla, löytäen perusteen joskus välittömästä hyödystä, mutta toisinaan myös jääkauden takaa ulottuvasta moraalisesta velvollisuudentunnosta.

Nuutti Koskinen on mediataiteilija, joka työskentelee videon, valokuvan ja animaation keinoin ja näitä yhdistellen. Hänen työssään toistuvia teemoja ovat kielen käyttö, metaforat ja visuaalisen representaation semantiikka, jota sovelletaan usein ekologisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Suomen kulttuurirahasto.

Roska-teemaisessa taidenäyttelyssä nähdään kierrätystaidetta ja roskaamista käsitteleviä teoksia. Mukaan mahtuu mm. maalauksia, installaatioita ja veistoksia.

Näyttelykokonaisuus herättää pohtimaan kuluttamista, ekologisia arvoja ja jätteen estetiikkaa.

Tule ja inspiroidu roskien uudesta elämästä taiteessa.

Moni Itämeren rannoilla asunut tai aikaa muuten viettänyt muistaa vuosikymmenten takaa sen, kuinka merivesi oli kirkas ja sen läpi näkyi pohjaan asti. Nykyään Itämeressä ei näe kovinkaan paljon pintaa syvemmälle. Se kuinka ihminen kohtelee luontoa, on usein yhtäläistä sille, kuinka ihminen kohtelee myös itseään, sekä kaikkea elävää – myös muita ihmisiä. Näkymättömiin alitajunnan syövereihin kerääntyy ihmiselämän aikana runsaasti asioita, joita emme tiedosta, ellei niitä jostain syystä joudu ottamaan erikseen esille. Alitajuntamme on kuin Itämeri, jonka pinnan alle on aikojen saatossa kertynyt valtavia määriä erilaisia asioita. 
  

Pinnan alla -näyttelyssä on esillä kolmesta maasta yhteensä kuudentoista taiteilijan näkemyksiä pinnan alta sekä eri syvyyksistä nousevia löytöjä eri taiteen keinoin esitettynä. Mukana on maalauksia, tekstiilitaidetta, veistoksia ja mediataidetta. Näyttely on Helsingin Taiteilijaseuran, Viron Taidemaalariliiton ja Liettuan Taiteilijaseuran yhteistuotanto.  

Taiteilijat:

Ilai Elias Lehto, Kirsi Kivivirta, Marjukka Korhonen, Siina Levonoja, Tiia Matikainen (Suomi)

Liisi Eelmaa, Elis Saareväli, Angela Soop, Edgar Tedresaar, Alar Tuul, (Viro) 

Eglė Ganda Bogdanienė ja Jolanta Vazalinskienė, Patricija Gilytė, Agnė Jonkutė, Julija Pociūtė, Lolita Tučinskaitė (Liettua)

Näyttelyn kuraattorit Satu Kalliokuusi (FI), Eeva Muona (FI), Tiiu Rebane (EE) ja Evelina Januškaitė (LT). 

Tämä näyttely on alku kolmen maan kolmivuotiselle yhteistyölle, jota jatkossa kehitetään monipuoliseksi tietotaidon välittämiseksi. Kuvataiteen vienti-, vaihto- ja välittäjätoimintaan kuuluvat mm. residenssit, symposiumit, seminaarit ja työpajat näyttelyiden ohella kolmessa maassa. 

John Nurminen säätiö – kulttuuriteoistaan palkittu tiedon välittäjä ja merellisen sisällön tuottaja  

Samanaikaisesti kesäkuukausina John Nurmisen säätiö toteuttaa Suomenlinnan Levyhallissa näyttelyn Tuntematon Itämeri. Oheen on suunniteltu myös muita tapahtumia kuten työpajoja, joiden toteutuksessa Helsingin Taiteilijaseura on mukana. Näyttely taiteen ja tieteen keinoin kiinnittää huomiota arvokkaaseen asiaan nimeltä Itämeri, jonka pelastamiseksi on nyt toimittava. Pinnan alla -näyttely on samalla oma itsenäinen osa Tuntematon Itämeri -kokonaisuutta. 

Laura Konttisen näyttely Kun mustarastaat palaavat on matkakertomus, jossa tarinoiden palaset ja lavastetut mielikuvat kutoutuvat yhteen. Näyttely koostuu valokuvasarjasta, esineinstallaatiosta ja autofiktiivisestä Matkapäiväkirja -tekstiteoksesta.

Teossarjan lähtökohtana on vanha valokuva Konttisen isoäidin, Sylvian jäämistöstä. Kuva on otettu vuonna 1920 isoäidin synnyinseudulla, Salemin pikkukaupungissa Yhdysvalloissa ja siinä näkyy talo, jonka tarkkaa osoitetta ei enää tiedä. Talosta tulee taiteilijalle pakkomielle, ja sata vuotta kuvan ottamisen jälkeen hän päättää lähteä etsimään sitä. Matkasta syntynyt valokuvasarja on kokoelma maisemia, joissa sekoittuvat todelliset paikat, sadut, isoäidin kertomukset ja legendat Salemin 1600-luvun noitavainoista.

Teosten visuaalisessa kielessä kaikuu nostalgian logiikka, jossa saavuttamaton menneisyys pukeutuu romanttiseen asuun sisältäen symboliikkaa ja värikylläistä liioittelua. Näyttelyn valokuvat ovat syntyneet hitaan käsityöprosessin tuloksena. Konttinen rakentaa teostensa maisemat väliaikaisiksi sommitelmiksi kameralle, hyödyntäen materiaaleina esimerkiksi valokuvatulosteita, kirpputorilta löytyneitä nahkapaloja, savesta muotoiltuja esineitä ja isoäidiltä perityistä kirjoista leikattuja kasvikuvituksia. Tarkasti harkitun kuvakulman ja valaistuksen avulla syntyy surrealistinen kuva, joka on yhtä aikaa täysin lavastettu, mutta myös aidosti kameran edessä ollut näkymä. Näyttelykokonaisuudessa tosi ja taru sulautuvat toisiinsa, taiteilijan tekemää matkaa myöten.

Päätilan taiteilija: Johanna Mäkitalo on taidemaalari Korpilahdelta. Luonto ja maisema ovat hänen teostensa pääaihe. Ajelehtijat ovat öljyvärimaalauksia kasveista, linnuista, pilvistä ja hyönteisistä Päijänteen pinnan alta, rannoilta ja taivaalta; ajelehtijoita ikuisessa muutoksessa.

Kesätilan taidekäsityöläinen: Anitta Asunta-Planen näyttely ilmaisee olotila kahden maan, kielen, kulttuurin, tapojen, asuinympäristön, luonnon välillä.

MUU Helsinki nykytaidekeskuksen AFS23-näyttelyssä on mukana taiteilijoiden Siina Levonoja, Parsa Kamehkhosh ja Minka Heino performatiivisia teoksia. Näyttelyn ohella MUU lähettää virtuaalista keskustelu- ja taideohjelmaa streaminä omasta taidekatsomostaan, johon pääsee osallistumaan miltä paikkakunnalta tahansa.

MUUssa esillä olevat taideprojektit ovat Siina Levonojan “Aina ja uudestaan”, Parsa Kamehkhoshin “Saturdays” ja Minka Heinon “Umpu (tekstuaalisia performansseja)”.

Siina Levonoja on helsinkiläinen kuvataiteilija. Levonojan monialainen työskentely rakentuu performatiivisista interventioista ja installaatioista, lajienvälisestä taiteesta ja kuvanveistosta. Hänelle läheisin materiaali on poltettu ja polttamaton savi. Levonoja on osallistunut ryhmänäyttelyihin ja järjestänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 2016. Hän valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston (ARTS) Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (ViCCA) -ohjelmasta 2019.

Parsa Kamehkhosh on kuva-ja performanssitaiteilija, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Kamehkhosh käyttää työssään eri tekniikkoja, veistoksesta installaatio- ja performanssitaiteeseen. Hänen teoksiaan on ollut esillä Euroopassa, Lähi-idässä ja Yhdysvalloissa. Kiinnostus materiaaleihin, esineisiin ja jokapäiväiseen estetiikkaan johti hänet opiskelemaan teollista muotoilua Teheranin taideyliopistoon, jonka jälkeen hän opiskeli Tukholmassa estetiikkaa (Konstfack College of Arts). Suomessa hän on opiskellut visuaalista kulttuuria ja kuratointia Aalto yliopistossa.

Minka Heino on suorittanut Taidekoulu Maassa kuvataiteilijan tutkinnon vuonna 2016, sekä valmistunut kirjallisuusterapiaohjaajaksi Helsingin yliopistosta vuonna 2019. Hän on järjestänyt yksityisnäyttelyitä ja osallistunut ryhmänäyttelyihin vuodesta 2014 alkaen. Hän on julkaissut useita kirjallisia teoksia ja on kokenut taiteilijahaastattelujen toteuttaja. Hän on järjestöaktiivi niin kuvataiteen kuin kirjallisuuden alueilla, mm Hiap taiteilijaresidenssin hallituksen jäsen vuodesta 2020 ja Suomen aforismiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja vuodesta 2018. Hän perusti Minkart -ikkunagallerian vuonna 2020.

Taideasema, Hyvinkään rautatieasema

Promenadigallerian kuukauden taiteilija seinä 1.-29.6.2023

Hanne Lindström
Näyttelyissäni ”Viidakon Lucky” on öisiä musteella maalattuja maisemia, joissa on kaikenlaista väkeä etsimässä tapoja selvitä elämän kummallisuudesta. Uskon, että niitä löytyy ja että varsinkin yhdessä pääsemme aina eteenpäin.

Teostiedot:

”Mä oon tänään sun Superman” ,

vuodelta 2022, sekatekniikka kankaalla, 50×65 cm, kuva: Hanne Lindström

Promenadigalleria 10.6-28.6.2023

Taiteilijoiden Jari Järnström, Laura Nurro ja Tomi Åberg ”Miksi vihreä ei ole pääväri? OSA II” -näyttely paneutuu uteliaan lapsen esittämään kysymykseen vihreän värin ominaisuuksista. Tämä näyttely on jatkoa aiemmalle näyttelylle, eikä tavoitteena ole saada vastauksia mainittuun kysymykseen vaan pohtia yhä enemmän vihreää väriä, sekä siitä syntyviä tunteita, ajatuksia ja käsitteitä.

Avajaiset 9.6. klo 18:00 – 20:00

Promenadigalleria on kiinni 22. – 26,6.

Taidekeskus Ahjo

Näyttelyt 31.5.-18.6.2023.

Taiteilijat:

Lahden Taidegraafikot (Sysi-sali)

Helena Tuura (Hehku-tila)

Miia Jääskeläinen (Hiili-tila)

Alexander Salvesen (Kytö/Liekki-tila)

“You’re on Earth. There’s no cure for that” -Samuel Beckett

Here is always elsewhere -näyttelyssä on esillä tuoreita veistoksia ja sarja valokuvia monen vuoden ajalta.

Elina Prihan näyttelyssä pysähdytään tekstiiliteoksista, keraamisista installaatioista ja videoteoksesta koostuvan kokonaisuuden äärelle.

”Kesällä 2021 vietin kaksi viikkoa yksin pienellä saarella, jolla sijaitsee perheemme kesämökki. Äidin puoleinen sukumme on viettänyt kesiä saarella vuodesta 1972 ja parhaimmat lapsuusmuistoni sijoittuvat sinne. Saarella ollessani mietin paljon sitä, miten aika tuntui liikkuvan eri tahtiin ja miten irralliselta muusta maailmasta tunsin oloni. Mietin suhdettani saareen ja sen muihin asukkeihin; tavallaan saari oli minulle tutuin maailmassa, mutta toisaalta olin vain kesäinen vierailija enkä tiennyt talvisen saaren elämästä mitään. Parin viikon yksinolon aikana lapsuusmuistot, mielikuvitus, nykyhetki ja menneisyys alkoivat kietoutua yhteen mielenkiintoisella tavalla – voisi ehkä sanoa, että ajatteluni ja olemiseni saareutui.”

Näyttely rakentuu kokoelmasta erilaisia materiaalisia tulkintoja ja teokset ilmentävät sekä kehollisia muistoja että työskentelytekniikoita.

Vierailu näyttelyssä on kuin piipahdus toisella aikavyöhykkeellä – lyhyt hengähdystauko irrallaan muun maailman rytmistä, vähän niin kuin retki saarelle. Teoksissa materiaalisuus on pääosassa ja tunnelmaltaan ne muistuttavat lapsuuden mielikuvitusleikkejä. Äänimaisemaa hallitsee videoteoksen utuinen sateen kohina, joka sekoittuu kangaspuilla työskentelystä lähteviin kolahduksiin ja natinaan (voiko videoteoskin olla melkein käsin kosketeltava?). Teoksia tekee mieli hipelöidä ja silmä hakeutuu uusien tekstuurien pariin. Naiivit käsinkirjaillut tilkkutyöt ja kuvakudokset sekä pehmeät ryijyt kutsuvat koskettamaan. Keraamisten ja puisten veistosten muodostamat installaatiot kutkuttavat tarkastelemaan lähemmin.

Näyttely kertoo eläinten ja ihmisten piilopaikoista. Eläinten piiloutumista saalistajilta voi auttaa suojaväri. Ihmisillä voi olla oma eräänlainen piilopaikka, jossa he voivat hengähtää kiireisen arjen keskellä. Esillä on veistos ja sekatekniikkamaalauksia.

Sándor Vály: Retablos. AV-installaatio – with Julia Heéger soprano.

Retablos-projekti on matka ihmiselämän varjojen maailmaan.

Näyttelyn lähtökohtana ovat toimineet lukuisat eri maalaukset, joita tarinasta Susanna and the elders on tehty läpi taidehistorian. Taru Kallion maalaukset ovat monimutkaisia ekosysteemejä, joissa unien, painajaisten ja fantasioiden olennot elävät. Teokset pohjaavat hänen pitkäaikaiseen taiteelliseen tutkimukseen, jossa hän käsittelee ideaa kehosta, seksuaalisuudesta ja parantamisesta. Teoksiin on vaikuttanut varhainen feministinen tieteisfiktio kuten Ursula K. Le Guinin kirjallisuus.

Avajaiset 6.6. 17-19
Taiteilijatapaaminen 15.6.

Hippolyten galleriatilassa nähtävä Anna Niskasen yksityisnäyttely Osteri on kokoelma käsin vedostettuja valokuvamontaaseja, jotka muuttavat entisen elokuvateatterin veden valtaamaksi huoneeksi. Vettä on kaikkialla ympärillämme ja sisällämme – ruumiimme vesi kannattelee meitä. Veden liikkeen äärellä, välkkeessä ja solinassa me muistamme, mistä olemme peräisin.

Suurten uniikkiteosten materiaalisuus ja vedosten pinnat muistuttavat niiden tekotavan fyysisyydestä ja valmistamiseen käytetystä ajasta. Näyttelyn teokset on tehty syanotypialla. Se on yli sata vuotta vanha vedostusmenetelmä, jossa valoherkällä kemialla sivelty paperi valotetaan ultraviolettivalolla ja pestään lopuksi vedellä. Valolle altistuessa paperi hapettuu, ja sen pintaan syntyy preussinsininen kuva.

Näyttelytilassa erilaiset vesimaisemat sekoittuvat toisiinsa. Yksittäisinä vedoksina kuvat ilmenevät abstrakteina, mutta ripustettuna vierekkäin ne muodostavat teoksellisia kokonaisuuksia, jotka yhdessä rakentavat uudenlaisen näkymän alkuelementistämme. Merellä, rannoilla, virtausten, putousten ja lätäköiden edessä kuvatut valokuvat ovat aihioita teoksille. Jälkeenpäin muokatut maisemat mukailevat muistojen ja mielikuvituksen rajapintaa.

Kollaasien kuvat on otettu residenssimatkoilla ulkomailla, erilaisten vetten äärellä. Niskanen on viime aikoina taittanut matkojaan myös meriteitse. Liike paikasta toiseen voi olla välitila, joka tarjoaa erityisen tilaisuuden ympäristön ja luonnon tarkastelulle. Kameran ja käsin vedostamisen avulla Niskanen pohtii valokuvan merkitystä muistojen tallentamisen välineenä ja mielikuvien lähteenä.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Helen Korpakin kirjoittama proosateos, joka johdattelee katsomaan teoksia pysäytettyinä maanpäällisten luonnonvoimien kohtauksina.

Liinu Grönlund pohtii näyttelyssään Atlas hevosen osaa. Näyttely on poeettinen ja henkilökohtainen, osa laajempaa hevosen aseman tutkimista ja aiheen parissa työskentelyä. Grönlund on enää harvoin hevosten kanssa tekemisissä, mutta ajattelee niitä usein.

Hänen varhaisimmat muistikuvansa hevosesta liittyvät niiden piirtämiseen isoäidin kanssa ja savihevosten muovaamiseen. Isoäiti ei koskaan ollut tyytyväinen tekemäänsä hevosen kuvaan, vaan piirsi sitä uudelleen ja uudelleen. Grönlund näkee tässä hevosen kuvan tekemisen vaikeudessa yhteyden toisen lajin kokemuksen tavoittamattomuuteen. Hippolyte Studiossa oleva kokonaisuus koostuukin erilaisista hevosen kuvista, joilla eläintä yritetään lähestyä: valokuvista, piirroksista, videolla liikkuvista nykyhetken hevosista.

Kun kuolleen sukulaisen jäämistöstä löytyi tämän isän ottamia, hätkähdyttäviä valokuvia kuolleista ihmisistä ja eläimistä rintamalta, yhdistyi niissä kaksi Grönlundia mietityttänyttä asiaa; eläimet ja sota. Esseemäisessä videoteoksessa kuvat ja muistikuvat hevosista sekä havainnot arkeen tunkeutuvista sodan merkeistä kietoutuvat yhteen. Hevonen on kuin menneisyyden aave keskuudessamme. Kamera tarkkailee rauhallisesti hevoslaumaa, joka elää lajityypillistä elämäänsä.

Kädet hamuavat unohtuneita hevosten kuvia laatikoiden kätköistä ja kirpputoreilta. Kädet sekä hoitavat että rajoittavat, ja tekevät ihmisestä eläinten keskuudessa ylivoimaisen. Grönlund on aina ollut lumoutunut vanhoista valokuvista ja kiinnostuu siitä millaisia assosiaatioita syntyy, kun ne rinnastetaan nykyhetken kuviin ja tapahtumiin.

Nää on totta samaan aikaan:

Mä oon suihku

Mä oon hampurilainen

jota himoita, mutta joka saa mädäntyä keittiönpöydälle.

Mä oon suihku

mä oon yön yli säilynyt hampurilainen.

Nää on totta samaan aikaan.

Ja näissä tärkeintä on aika:

Tässä on hampurilainen suihkussa

– sen joko syö tai unohtaa.

Tää on sitä mikä kiinnostaa just nyt.

Mitä edes on epäaitous?